Ranskalainen Jean de La Bruyére (1645-1696) on yksi klassismin ajan merkittävistä kirjailijoista. Bruyére oli aikansa tunnetuimpia yhteiskuntakriitikoita ja otti usein kantaa asoihin joihin mut eivät olisi sanaansa sanoneet. Bruyére onkin koonnut mietelmänsä Luonnekuvia nimiseen kirjaan. Lukemani WSOY:n painoksen, joka on julkaistu vuonna 1958 on suomentanut ja selittänyt J.A. Hollo.
Luonnekuvia on paksu kirja täynnä aforismeja Aurinkokuningas Ludwig XVI:n vuosisadalta. Kirjassa ei ole päähenkilöitä, miljöötä, eikä eteenpäin kuljettavaa juonta, vaan kirja koostuu ainoastaan eri aihepiirejä käsittelevistä kappaleista. Bruyére käsittelee, pohtii ja kritisoi kirjassaan mm. hovia, halllitsijoita, naisten asemaa ja käyttäytymistä, ihmistä kokonaisuutena sekä kuolemaa.
Bruyére kommentoi kirjassaan myös aikansa muita kirjailijoita. Muun muossa yhdestä klassismin ajan tunnetuimmasta kirjailijasta Moliérestä hän kirjoittaa seuraavasti : "Moliéren puutteena on vain se, ettei hän karta murretta ja barbarismia ja kirjoita puhtaasti: kuinka tulinen, kuinka luonteva, millainen leikinlaskun lähde hän onkaan, kuinka hän osaakaan jäljitellä käytöstapoja, kuinka hyviä kuvia hän käyttää ja kuinka hän ruoskiikaan kaikkea naurettavaa!" Tässä kyseisessä katkelmassa Bruyére avoimesti kritisoi Moliéren kirjoitustyyliä ja lähes haukkuu tämän työtään.
Kieleltään Luonnekuvia on paikoittain hieman hankalasti tulkittavissa olevaa, joka johtuu hankalista sanajärjestyksistä ja vanhoista ilmauksista. Bruyérellä on voimakkaita mielipiteitä, jotka kuitenkin ajoittain ovat hieman ristiriitaisia. Tämä tulee ilmi esimerkiksi lauseessa: "Pankaa miehiä vartioimaan jotakin paikkaa, jossa he voivat saada surmansa ja jossa he kuitenkaan eivät saa surmaansa: he rakastavat kunniaa ja henkeänsä."
Kirjassa kuuluu selkeästi klassismin ajan ääni. Naisen alempi asema esiintyy monissa kohdissa, konservatiivisuus ilmenee joissakin mietelmissä ja Jumalan tärkeys on niin kritiikin kuin ylistyksenkin alla hänen puheissaan. Elämää ja kuolemaa Bruyére käsittelee melko jyrkästi. Hän mm. toteaa, että: "Ihmisellä on vain kolme tapahtumaa: hän syntyy, elää ja kuolee. Hän ei havaitse syntyvänsä, hän kärsii kuollessaan, ja hän unohtaa elää.
Voin kuvitella, että Bruyére on aikanaan jakanut ihmisten mielipiteitä ja ainakin minun mielipiteet eivät hänen kanssaan aivan kaikkialla kohdanneet. Tietenkin on syytä muistaa, että kyseessä on 1600-luvulla kirjoitettu teos, joten kaikkia mietelmiä ei tule ottaa aivan kirjaimellisesti.
Teos oli näin 18-vuotiaalle hieman raskas luettava, ei niinkään sisällöllisesti vaan lähinnä sen tietynlaisen sekavuuden ja vanhahtavan kielellisyyden takia. Oli kuitenkin mielenkiintoista lukea 1600-luvun miehen ajatuksia ja verrata niitä nykypäivään. Pakko sanoa, että nykypäivänä moni asia on muuttunut. Kirja oli ensimmäinen klassismin aikainen kirja, njonka olen lukenut, joten tietysti myös tämä tyylisuunta olisi vaatinut hieman totuttelua. Luonnekuvia- kirjaa kuvaa hyvin kolme adjektiivia : Mielenkiintoinen, erilainen ja vanha.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Kiusaaja onkin kiusattu
Suomen kansallisteatterissa on 6.4 lähtien pyörinyt näytelmä nimeltä Vihan veli.Vihan veli on Heidi Räsäsen käskirjoittama sekä ohjaama kauhufantasiaksi luokiteltavissa oleva näytelmä. Sain äidinkielenryhmäni kanssa nauttia näytelmästä tämän kenraaliharjoituksessa.
Vihan veli on mukaansatempaava, rankka ja koskettava näytelmä, joka käsittelee aina ajankohtaista aihetta nimittäin koulukiusaamista. Tarina sijoittuu kouluun, jossa kiusaamisesta on syntynyt niin iso ongelma, että kiusatuksi tulleet oppilaat ovat lähettäneet avunpyyntöjä poliisille. Mitä pikemmiten paikalle lähetetään koulupoliisi, jonka tehtäväksi määrätään koulukiusaamisen pois kitkentä. Poliisi on itsekin ollut aikanaan koulukiusattu joten hän suhtautuu tehtäväänsä tunteella. Toisin, kun koulun rehtori, joka on välinpitämätön ja jonka mielestä hänen koulussa ketään ei ole koskaan kiusattu. Tämä tekee koulupoliisin työstä yhä hankalampaa. Edellä mainittujen tapahtumien kanssa samaan aikaan on eräästä vankilasta paennut vanki. Tämä vanki on henkilö, joka aikanaan tappoi oman isänsä juuri tämän koulukiusaamisesta kärsivän koulun pihalla.
Näytelmästä on mahdoton valita yhtä ja tiettyä päähenkilöä, sillä kaikki yhdeksästä hahmosta ovat omalta osaltaan pääosissa. Koulun konservatiivista ja häikäilematöntä rehtoria näyttelee Jukka Puotila, joka näyttelemisellään onnistuu luomaan itsestään niin vahvan auktoriteetin koulun oppilaille, että katsojaakin pelottaa. Rehtorin pilkkaamaa koulupoliisia näyttelee Wanda Dubiel. Koulupoliisi on sydämellinen ja tehtävänsä tosissaanottava henkilö, joka on itsekin tullut aikanaan koulukiusatuksi tässä samaisessa koulussa. Välillä nämä omien kiusaamiskokemusten arvet nousevatkin pintaan, jonka Dubiel vakuuttavasti välittää myös katsojille.Kraaca on poika, jonka äiti-poika suhde on vähintäänkin outo.Kraaca on niin ikään tullut koulukiusatuksi ja hän painiskeleekin itsensä kanssa päivittäin. Kraacaa näyttelee Samuli Niittymäki, joka tekee hienon näyttelysuorituksen tämän omituisen tyttöjen vaatteisiin pukeutuvan roolihahmonsa kanssa
Varastelijaksi muiden haukkumaa hieman pulleahkoa tyttöä, Leppäkerttua näyttelee Niina Kaipainen. Leppäkerttu on näytelmässä tempperamenttinen tyttö, joka on niin kiusaaja kuin kiusaamisen uhri. Emilia Sinisalon roolihahmo, Isopää-Elinaksi haukuttava tyttö on pieni, hento ja herttainen , jonka muiden kiusaaminen lähens nujertaa. Sinisalon roolihahmo saa katsojien sympatiat varmasti puolelleen herkkyydellään. Lapsellisesti käyttäytyvää Lerppapelleä on mielenkiintoista seurata. Lerppapelle on katkera siitä, että häntä kiusataan ja usein kuvitteleekin mielessään satuttavansa kiusaajiaan. Tuomas Kiililäinen on niinikään onnistunut omaksumaan roolihahmonsa taidokkaasti. Eero Ritalan roolihahmo Kullervo on hieman säälittävässä asemassa oleva henkilö. Hän nimittäin on koulun rehtorin poika. Oman isän miellyttäminen, ja samalla kyseenalaistaminen saa aikaan sen, että Kullervon on vaikea purkaa tunteitaan muuten kuin raivolla. Eero RItala välittää nämä ristiriitaiset tunteet katsojille taidokkaasti.
Oravantappaja on erikoinen hahmo. Oravantappajan empatiakyky tuntuu olevan häiriintynyt, minkä huomaa mm. kohtauksesta, jossa Oravantappaja tappaa oravan eikä ole moksiskaan tekemästään. Oravantappaja on itsekin kiusattu, mutta hän myös kiusaa. Jussi Nikkilä osaa taitavasti tulkita roolihahmonsa mielentempauksia ja mielestäni Oravantappaja onkin hyvin mielenkiintoinen hahmo läpi näytelmän. Yhtä näytelmän huomiotaherättävintä hahmoa Hulluseepraa näyttelee Anna Paavilainen, joka taitavasti välittää katsojille nuoren tytön ahdistuksen ja pelon, jonka hänen roolihahmonsa purkaa itsetuhoiseen ja erikoiseen käytökseen.
Vihan veli oli läpi näytelmän tiivis kokonaisuus, jossa käsikirjoitus, ohjaus, valaistus, puvustus, maskeeraus ja äänitehostus kukin tukivat toisiaan. Pekka Korpiniityn luoma lavastus oli mielestäni onnistunut erinomaisesti ja näyttelijät hyödynsivät lavaa tehokkaasti. Myös ajoittain näytetyt Mari Keski-Korsun tekemät videot toimivat mielestäni hienona tehokeinona tarinan eri vaiheissa. Myös musiikilliset kohtaukset, joista Tuomas Fränti on vastuussa olivat mielestäni vaikuttavia. Mieleeni painui erityisesti heti ensimmäinen kohtaus, jossa kuvattiin vankilasta paennutta vankia. Kun vanki lauloi tunnelma oli mielestäni uskomaton, vaikka kyseessä olikin aivan ensimmäinen kohtaus.
Vihan veli käsittelee rankkaa aihetta, josta on hankala repiä huumoria tavalla tai toisellakaan. Vihan veljestä oli kuitenkin onnistuttu tekemään näytelmä, joka välillä sai katsojien huulet hymyilemään ja joissain kohti nauramaankin. Pääpiirteeltään näytelmä kuitenkin oli melko pelottava ja paikoittain jopa ahdistava. 13-vuoden ikäsuositus onkin mielestäni aivan asianmukainen, sillä näytelmä sai välillä 18-vuotiaankin puntit tutisemaan.
Mielestäni Vihan veli oli mielenkiintoinen katselukokemus, joka erosi paljon aiemmista näkemistäni näytelmistä. Tarina kasvoi hienosti loppua kohden, ja toinen puoliaika olikin mielestäni se näytelmän "parempi puolisko". Näytelmä oli paikoittain sekava, mutta toisaalta se herätti enemmän kiinnostusta. Vihan veli herätti tunteita ja sain ainakin minut ajattelemaan itseni niiden asemaan, joita kiusataan tai on kiusattu. Näytelmä teki minuun lähtemättöman vaikutuksen erilaisuudellaan ja tietynlaisella outoudellaan.
Vihan veli on mukaansatempaava, rankka ja koskettava näytelmä, joka käsittelee aina ajankohtaista aihetta nimittäin koulukiusaamista. Tarina sijoittuu kouluun, jossa kiusaamisesta on syntynyt niin iso ongelma, että kiusatuksi tulleet oppilaat ovat lähettäneet avunpyyntöjä poliisille. Mitä pikemmiten paikalle lähetetään koulupoliisi, jonka tehtäväksi määrätään koulukiusaamisen pois kitkentä. Poliisi on itsekin ollut aikanaan koulukiusattu joten hän suhtautuu tehtäväänsä tunteella. Toisin, kun koulun rehtori, joka on välinpitämätön ja jonka mielestä hänen koulussa ketään ei ole koskaan kiusattu. Tämä tekee koulupoliisin työstä yhä hankalampaa. Edellä mainittujen tapahtumien kanssa samaan aikaan on eräästä vankilasta paennut vanki. Tämä vanki on henkilö, joka aikanaan tappoi oman isänsä juuri tämän koulukiusaamisesta kärsivän koulun pihalla.
Näytelmästä on mahdoton valita yhtä ja tiettyä päähenkilöä, sillä kaikki yhdeksästä hahmosta ovat omalta osaltaan pääosissa. Koulun konservatiivista ja häikäilematöntä rehtoria näyttelee Jukka Puotila, joka näyttelemisellään onnistuu luomaan itsestään niin vahvan auktoriteetin koulun oppilaille, että katsojaakin pelottaa. Rehtorin pilkkaamaa koulupoliisia näyttelee Wanda Dubiel. Koulupoliisi on sydämellinen ja tehtävänsä tosissaanottava henkilö, joka on itsekin tullut aikanaan koulukiusatuksi tässä samaisessa koulussa. Välillä nämä omien kiusaamiskokemusten arvet nousevatkin pintaan, jonka Dubiel vakuuttavasti välittää myös katsojille.Kraaca on poika, jonka äiti-poika suhde on vähintäänkin outo.Kraaca on niin ikään tullut koulukiusatuksi ja hän painiskeleekin itsensä kanssa päivittäin. Kraacaa näyttelee Samuli Niittymäki, joka tekee hienon näyttelysuorituksen tämän omituisen tyttöjen vaatteisiin pukeutuvan roolihahmonsa kanssa
Varastelijaksi muiden haukkumaa hieman pulleahkoa tyttöä, Leppäkerttua näyttelee Niina Kaipainen. Leppäkerttu on näytelmässä tempperamenttinen tyttö, joka on niin kiusaaja kuin kiusaamisen uhri. Emilia Sinisalon roolihahmo, Isopää-Elinaksi haukuttava tyttö on pieni, hento ja herttainen , jonka muiden kiusaaminen lähens nujertaa. Sinisalon roolihahmo saa katsojien sympatiat varmasti puolelleen herkkyydellään. Lapsellisesti käyttäytyvää Lerppapelleä on mielenkiintoista seurata. Lerppapelle on katkera siitä, että häntä kiusataan ja usein kuvitteleekin mielessään satuttavansa kiusaajiaan. Tuomas Kiililäinen on niinikään onnistunut omaksumaan roolihahmonsa taidokkaasti. Eero Ritalan roolihahmo Kullervo on hieman säälittävässä asemassa oleva henkilö. Hän nimittäin on koulun rehtorin poika. Oman isän miellyttäminen, ja samalla kyseenalaistaminen saa aikaan sen, että Kullervon on vaikea purkaa tunteitaan muuten kuin raivolla. Eero RItala välittää nämä ristiriitaiset tunteet katsojille taidokkaasti.
Oravantappaja on erikoinen hahmo. Oravantappajan empatiakyky tuntuu olevan häiriintynyt, minkä huomaa mm. kohtauksesta, jossa Oravantappaja tappaa oravan eikä ole moksiskaan tekemästään. Oravantappaja on itsekin kiusattu, mutta hän myös kiusaa. Jussi Nikkilä osaa taitavasti tulkita roolihahmonsa mielentempauksia ja mielestäni Oravantappaja onkin hyvin mielenkiintoinen hahmo läpi näytelmän. Yhtä näytelmän huomiotaherättävintä hahmoa Hulluseepraa näyttelee Anna Paavilainen, joka taitavasti välittää katsojille nuoren tytön ahdistuksen ja pelon, jonka hänen roolihahmonsa purkaa itsetuhoiseen ja erikoiseen käytökseen.
Vihan veli oli läpi näytelmän tiivis kokonaisuus, jossa käsikirjoitus, ohjaus, valaistus, puvustus, maskeeraus ja äänitehostus kukin tukivat toisiaan. Pekka Korpiniityn luoma lavastus oli mielestäni onnistunut erinomaisesti ja näyttelijät hyödynsivät lavaa tehokkaasti. Myös ajoittain näytetyt Mari Keski-Korsun tekemät videot toimivat mielestäni hienona tehokeinona tarinan eri vaiheissa. Myös musiikilliset kohtaukset, joista Tuomas Fränti on vastuussa olivat mielestäni vaikuttavia. Mieleeni painui erityisesti heti ensimmäinen kohtaus, jossa kuvattiin vankilasta paennutta vankia. Kun vanki lauloi tunnelma oli mielestäni uskomaton, vaikka kyseessä olikin aivan ensimmäinen kohtaus.
Vihan veli käsittelee rankkaa aihetta, josta on hankala repiä huumoria tavalla tai toisellakaan. Vihan veljestä oli kuitenkin onnistuttu tekemään näytelmä, joka välillä sai katsojien huulet hymyilemään ja joissain kohti nauramaankin. Pääpiirteeltään näytelmä kuitenkin oli melko pelottava ja paikoittain jopa ahdistava. 13-vuoden ikäsuositus onkin mielestäni aivan asianmukainen, sillä näytelmä sai välillä 18-vuotiaankin puntit tutisemaan.
Mielestäni Vihan veli oli mielenkiintoinen katselukokemus, joka erosi paljon aiemmista näkemistäni näytelmistä. Tarina kasvoi hienosti loppua kohden, ja toinen puoliaika olikin mielestäni se näytelmän "parempi puolisko". Näytelmä oli paikoittain sekava, mutta toisaalta se herätti enemmän kiinnostusta. Vihan veli herätti tunteita ja sain ainakin minut ajattelemaan itseni niiden asemaan, joita kiusataan tai on kiusattu. Näytelmä teki minuun lähtemättöman vaikutuksen erilaisuudellaan ja tietynlaisella outoudellaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)